Collianderin nimestä
Collianderin
nimen merkitys ja miten se on tyypillinen
pappisnimi:
Collianderin nimeä ovat kantaneet monet suvun papit.
Tunnettu genealogi Gabriel Anrep (1821 – 1907) sanoo:
"Jos jotakin sukua voidaan kutsua pappissuvuksi, niin
todella Collianderia". Tyypillinen pappisnimi se on myös
sen vuoksi, että siinä on sekä latinalainen että
kreikkalainen osa, ja nämä molemmat kielethän olivat
oppineitten, pappien kieliä. Colle on latinaa ja tarkoittaa
mäki, kumpu. Anär on kreikkaa, ts. se lausutaan niin
ruotsiksi ja tarkoittaa miestä. Painotus on toisella
tavulla ja kirjain ä on kreikan kielen kirjain eta. Anär on
perusmuoto ja sen omistusmuoto on andros; painotus samoin
toisella tavulla. Useimmat ruotsalaiset sukunimet, jotka
päättyvät päätteeseen –ander ovat yleensä johdettuja
genetiivistä, joka sitten on ruotsinnettu. Collianderin
nimi tarkoittaa yksinkertaisesti Kumpumiestä (Kullman) tai
miestä kummulla.
Jotakin
ruotsalaisesta nimiasusta menneinä
aikoina:
Sukunimen käyttäminen ei ole erityisen vanha tapa
Ruotsissa. Tosin jo 1500-luvulla oli jonkinlaisia
sukunimiä, mutta ne eivät periytyneet eivätkä olleet
sidottuja sukuun vaan nimeä kantavaan henkilöön. Nämä nimet
saattoivat esim. kertoa jotakin henkilön ammatista tai
ulkonäöstä tai tämän isän etunimestä. Jos samassa kylässä
oli useampi Per-niminen henkilö, saatettiin heidät erottaa
kutsumalla yhtä Per Sepäksi (Smed), toista Per Poikkeavaksi
(Digre), jos hän oli lihava, ja kolmatta Per Olofin pojaksi
(Olofs son). Niin sanotun patronyymin käyttö, ts. isän
etunimeen lisätään joko pääte –poika (-son) tai
–tytär (-dotter), oli menneinä aikoina yleistä myös
ylemmissä säädyissä. Vuonna 1593 ainoastaan 93
aatelismiestä 232:sta allekirjoitti Upsalan kokouksen
päätöksen käyttäen sukunimeään, kun taas kaikki muut
allekirjoittajat käyttivät patronyymiä. Vasta
1600-luvulla aatelisto alkoi käyttää periytyvää sukunimeä.
Tämä oli tuolloin jo tapana Manner-Euroopassa. Vuonna 1626
Ritarihuoneen perustamisen yhteydessä määrättiin, että
jokaisella aatelisella suvulla tulisi olla oma sukunimi.
Aatelisilla oli jo vaakunakilpensä ja he muodostivat
mielellään sukunimensä sen pohjalta. Jos suvun vaakunassa
oli tähti ja kypärä, saattoi se kutsua itseään
Tähtikypäräksi (Stiernhielm). Papisto oli seuraava sääty,
joka 1600 – 1700 –luvuilla alkoi käyttää
periytyvää sukunimeä. Oppineina miehinä he ottivat avuksi
latinan tai kreikan kielen. Nobelius on paikannimi
Nöbbelövin latinankielinen muunnos, Svenonius puolestaan
Svenin pojan (Svens son) muunnos, ja Collianderissa on
käytetty sekä latinan että kreikan kielen muunnoksia.
Porvaristokin alkoi käyttää omia sukunimiä, ja kaikkein
varhaisimpien nimien joukosta löytyvät luontonimet
Lehmuksenoksa (Lindgren) ja Lehtometsänlehti (Lundeblad).
Luontonimet (puut ja erilaiset maisemanpiirteet kuten
leppä, saarni, haapa, tammi, koivu ja vuori, laakso, lehto,
järvi, virta) tulivat hyvin suosituiksi ensin porvariston
ja sitten käsityöläisten piirissä. Patronyymin käyttö oli
kuitenkin edelleen yleistä kaupungeissa aina 1870- tai
1880-luvuille asti ja maaseudulla aina 1880- tai
1890-luvuille saakka. Tuolloin tästä tavasta luovuttiin
maaseudulla, ja viimeisestä patronyymistä tuli
sukunimi.
Ovatko
kaikki Colliander-nimiset sukua keskenään?
Näin moni
uskoo, mutta mikään ei puhu sen puolesta. Tosiasia on,
ettei ennen vuotta 1901, jolloin uusi nimilaki astui
voimaan, ollut mitään estettä ottaa haluamaansa sukunimeä
lukuun ottamatta aatelisia nimiä.
Teksti: Margareta Trevisani /
Kati Bondestam
